Kuinka banaanikärpäsestä tuli härkänen
Löysin tämän kirjoitukseni siltä ajalta, kun olin jo päättänyt, että minäkin jätän kotitöitä tekemättä. Olin käynyt keskusteluja avopuolisoni kanssa, ja hän oli kertonut minulle, että minä teen aivan liikaa ja kyllä hänkin tekisi, jos minä en aina ehtisi ennen häntä. Joten minä aloin elää kuten hän: ollaan vaan (vaikka se olikin vaikeaa minulle, ja säntäsin aina välillä korjaamaan jonkin minua häiritsevän epäkohdan). Hänellä oli tapana ihan vaan jättää tekemättä ja odottaa, että minä teen. Ja aivan rehellisesti tämän minulle kertoi.
Avopuolisoni nosti jääkaapista muutaman litran vetoisen Tupperware-rasian, jossa oli salaattia, ja jätti sen viikoksi tiskipöydälle. Koska minulla oli menossa lapsellinen "no en minäkään sitten tee mitään"-kausi, seurasin päivä-päivältä, milloin mies saa liikautettua rasian lopullisesti roskiin ja pihalle. Tarina päättyy siihen, kun viikon pöydällä maannut salaattirasia sai minut lopulta paljastamaan miehelle, että minä en todellakaan siivoa hänen jälkiään ja en tule koskemaan ikinä tuohon salaattirasiaan. Hänellä kesti päivä-kaksi sulatella saamaansa informaatiota, kunnes hän päätyi kippaaman rasian sisällön pihalle.
Tarinan sanoma on se, että kun paineita alkaa olla päässä liikaa, voi pienikin asia saada suuret mittasuhteet:
"Olen hengissä, olen siis elävä. Banaanikärpäsetkin voivat hyvin. Ne lisääntyvät avopuolisoni salaattirasiassa onnellisina, autuaan tietämättöminä siitä, miten paljon ne tuottavat minulle päänvaivaa.
Mies ei komentele minua, ei käske, ei lyö. Hän harjoittaa passiivista agressiota, passiivista käskemistä. Minä saan asua hänen kanssaan, jos sopeudun hänen laumaansa. Jos sopeudun siihen, että jaksan hermostumatta katsella banaanikärpästen lisääntymistä siihen saakka, kunnes hän viitsii laittaa jääkaapista keittiön pöydälle nostamansa purkin roskiin, olen sopeutunut.
Jos huomautan hänelle rasiasta, hän suuttuu. Häntä ei saa komennella. Jopa nätisti ilmaan heitetty "milloin ajattelit laittaa tuon roskiin" tulee helposti tulkittua komenteluksi. Minä en voi tehdä sitä. En voi haastaa riitaa muutamasta banaanikärpäsestä.
On minulla vaihtoehtokin, laittaa rasia itse roskiin, siivota keittiö, yrittää unohtaa koko juttu. Mutta olen tehnyt niin jo liian monta kertaa. Siivonnut hänen jälkensä. Tottakai normaalissa suhteessa tulee puolin ja toisin korjattua toistensa jälkiä. Mutta tämä ei ole normaali suhde. Tuo mies tahallaan alistaa minut tekemään sillä keinolla, että jättää itse tekemättä. Minä kuitenkin teen asiat, jotka hän jättää tekemättä, hän sanoo. Mutta minä en kuulkaa jaksa enää. En jaksa enää alistua passiivisella tavalla toteutettuun käskyttämiseen.
En minä tänne orjaksi tullut, hän itse sanoi, että ei ottanut minua orjaksi. Jotenkin elämä täällä on vain kääntynyt siten, että olen se orja (kun kuulin tuon sanan suhteemme alussa hänen suustaan ihmettelin sanavalintaa, ihmettelin, miksi hän sanoi, että kaikki naiset ovat kutsuneet hänen kotiaan orjatyömaaksi - enää en ihmettele). Kun muutin miehen luokse niin tein kaikki kotityöt, siivosin miehen jäljet ja sotkut. Ostin ruuat ja tein hänelle eväätkin. Minulla oli hyvä olla, alussa, vähän ihmettelin, miksi hän ei käy kaupassa, ei siivoa...oli väsynyt töiden jälkeen, piti levätä sohvalla. Minä painoin omissa töissä ja kotitöissä lähes kaiken muun ajan kuin nukkumani.
Se on nyt loppu. Minä en jaksa enää. Hän ei ole se ihminen, joka sanoi minulle, että ei hän minua orjaksi kotiinsa ota, hän osallistuu myös kotitöihin. Hän onkin tarkoittanut ihan päinvastaista. Hän ei ole se ihminen, jollainen hän kertoi olevansa, hän tarkoitti sanoillaan aivan päinvastaista. Totuus on, että minä olen orja.
Minä ymmärrän sen nyt, kun katson salaattirasiaa. Viides päivä pöydällä. Keittiö haisee pahalle. Niin haisee meidän suhteemmekin.Onneksi olen flunssassa. Mikä loistava syy maata sängyssä ja unohtaa tämän huushollin banaanikärpäset."
Avopuolisoni nosti jääkaapista muutaman litran vetoisen Tupperware-rasian, jossa oli salaattia, ja jätti sen viikoksi tiskipöydälle. Koska minulla oli menossa lapsellinen "no en minäkään sitten tee mitään"-kausi, seurasin päivä-päivältä, milloin mies saa liikautettua rasian lopullisesti roskiin ja pihalle. Tarina päättyy siihen, kun viikon pöydällä maannut salaattirasia sai minut lopulta paljastamaan miehelle, että minä en todellakaan siivoa hänen jälkiään ja en tule koskemaan ikinä tuohon salaattirasiaan. Hänellä kesti päivä-kaksi sulatella saamaansa informaatiota, kunnes hän päätyi kippaaman rasian sisällön pihalle.
Tarinan sanoma on se, että kun paineita alkaa olla päässä liikaa, voi pienikin asia saada suuret mittasuhteet:
"Olen hengissä, olen siis elävä. Banaanikärpäsetkin voivat hyvin. Ne lisääntyvät avopuolisoni salaattirasiassa onnellisina, autuaan tietämättöminä siitä, miten paljon ne tuottavat minulle päänvaivaa.
Mies ei komentele minua, ei käske, ei lyö. Hän harjoittaa passiivista agressiota, passiivista käskemistä. Minä saan asua hänen kanssaan, jos sopeudun hänen laumaansa. Jos sopeudun siihen, että jaksan hermostumatta katsella banaanikärpästen lisääntymistä siihen saakka, kunnes hän viitsii laittaa jääkaapista keittiön pöydälle nostamansa purkin roskiin, olen sopeutunut.
Jos huomautan hänelle rasiasta, hän suuttuu. Häntä ei saa komennella. Jopa nätisti ilmaan heitetty "milloin ajattelit laittaa tuon roskiin" tulee helposti tulkittua komenteluksi. Minä en voi tehdä sitä. En voi haastaa riitaa muutamasta banaanikärpäsestä.
On minulla vaihtoehtokin, laittaa rasia itse roskiin, siivota keittiö, yrittää unohtaa koko juttu. Mutta olen tehnyt niin jo liian monta kertaa. Siivonnut hänen jälkensä. Tottakai normaalissa suhteessa tulee puolin ja toisin korjattua toistensa jälkiä. Mutta tämä ei ole normaali suhde. Tuo mies tahallaan alistaa minut tekemään sillä keinolla, että jättää itse tekemättä. Minä kuitenkin teen asiat, jotka hän jättää tekemättä, hän sanoo. Mutta minä en kuulkaa jaksa enää. En jaksa enää alistua passiivisella tavalla toteutettuun käskyttämiseen.
En minä tänne orjaksi tullut, hän itse sanoi, että ei ottanut minua orjaksi. Jotenkin elämä täällä on vain kääntynyt siten, että olen se orja (kun kuulin tuon sanan suhteemme alussa hänen suustaan ihmettelin sanavalintaa, ihmettelin, miksi hän sanoi, että kaikki naiset ovat kutsuneet hänen kotiaan orjatyömaaksi - enää en ihmettele). Kun muutin miehen luokse niin tein kaikki kotityöt, siivosin miehen jäljet ja sotkut. Ostin ruuat ja tein hänelle eväätkin. Minulla oli hyvä olla, alussa, vähän ihmettelin, miksi hän ei käy kaupassa, ei siivoa...oli väsynyt töiden jälkeen, piti levätä sohvalla. Minä painoin omissa töissä ja kotitöissä lähes kaiken muun ajan kuin nukkumani.
Se on nyt loppu. Minä en jaksa enää. Hän ei ole se ihminen, joka sanoi minulle, että ei hän minua orjaksi kotiinsa ota, hän osallistuu myös kotitöihin. Hän onkin tarkoittanut ihan päinvastaista. Hän ei ole se ihminen, jollainen hän kertoi olevansa, hän tarkoitti sanoillaan aivan päinvastaista. Totuus on, että minä olen orja.
Minä ymmärrän sen nyt, kun katson salaattirasiaa. Viides päivä pöydällä. Keittiö haisee pahalle. Niin haisee meidän suhteemmekin.Onneksi olen flunssassa. Mikä loistava syy maata sängyssä ja unohtaa tämän huushollin banaanikärpäset."
Kommentit
Lähetä kommentti